Osallistuin Joensuussa maaliskuun 15.-16. päivä
järjestetyille Sosiologipäiville, jotka tarjosivat antoisia
lähestymistapoja ja inspiraatiota myös ruokahävikin tutkimiseen. Itä-Suomen
yliopistossa järjestettyjen päivien teema oli tänä vuonna Kiertokulkuja:
”Kehät, kaarrokset ja pyörteet jättävät varjoonsa kulmikkaat järjestykset,
rakenteet ja nelikentät, ja toisto, paluu ja syklit kirkastuvat sosiologian
maisemissa lineaarisen muutoksen ja murrosten sijaan.”. Tämä avaakin
mielenkiintoisen tavan hahmottaa myös ruokahävikkiä. Viljely, ruoan
tuottaminen, syöminen ja ylimäärän kompostoiminen sekä lopulta muuttuminen
mullaksi muodostavat syklin, jossa aine kiertää ihmisten ja luonnon välillä.
Nykyisissä ruokajärjestelmissä kiertokulut eivät tietenkään aina pyöri näin
sulavasti, vaan niissä saattaa esiintyä myös ikävämpiä pyörteitä, kuten jo
sadonkorjuuvaiheessa tapahtuva hävikki, joka katkaisee ruoan kiertokulun.
Jätteen yhteiskunta -työryhmässä,
johon osallistuin, lähestyttiin jätteiden kanssa elämistä monelta eri
suunnalta. Oli kiinnostavaa kohdistaa huomio hetkeksi tähän ruokahävikin
äärimmäiseen muotoon: kun ruoka on lopullisesti menettänyt syömäkelpoisuutensa,
siitä tulee jätettä, hankalaa ylijäämää, josta ei kuitenkaan yhteiskunnassa
voida olla välittämättä.
Työryhmän aloitti Henna Kokkonen, jatko-opiskelija
Itä-Suomen yliopistosta, joka käsitteli esitelmässään kuluttajien näkemyksiä
jätteiden lajittelusta. Havainnot perustuivat Kokkosen tekemään kenttätyöhön ja
haastatteluihin Itä-Suomessa. Hän esitti ensinnäkin, että tällä hetkellä
kuluttajien näkemyksiä ei oteta riittävästi huomioon kierrätysmääräyksissä:
lajittelun taustalla on paljon erilaisia määräyksiä, ohjeita ja eri toimijoita
(kuten jätelaki, alueelliset jätehuoltomääräykset, jätesuunnitelmat jne.),
minkä vuoksi kierrätysmääräyksetkin saattavat joskus tuntua kuluttajasta
sekavilta tai jopa ristiriitaisilta.
Kokkosen aineistossa lajitteluun liittyvät haasteet
kietoutuivat yhteen erinäisten lajittelun helpottamiskeinojen kanssa:
kuluttajat esimerkiksi kokivat, että pakkauksien lajittelu on välillä hankalaa,
sillä ne saattavat sisältää montaa eri materiaalia, eikä niissä ilmoiteta
selkeästi, miten ne pitäisi lajitella. Tämä haaste olisi mahdollista ratkaista
selkeämmillä pakkauksilla. Toisaalta kuluttajat taas toivat muun muassa esiin,
että lajittelun vaatimat tilat aiheuttavat joskus ongelmia: mikäli keittiö on
ahdas, voi olla vaikeaa lajitella erikseen esimerkiksi metalli, biojäte, lasi,
muovi, kartonki ja paperi. Jos kotona sen sijaan olisi enemmän tilaa, lajittelu
olisi myös helpompaa. Kokkonen korosti, että osaan lajitteluun liittyvistä
haasteista kuluttajat pystyvät itse vaikuttamaan ainakin jossain määrin, kuten
oman keittiönsä tilajärjestelyihin. Toiset haasteet taas kytkeytyvät
yksilötasoa laajemmalle, kuten pakkauksien sisältämän tiedon ja/tai
materiaalien selkeyttäminen.
Esityksensä lopuksi Kokkonen vielä korosti, miten
tärkeää olisi saada kuluttajat näkemään jätteiden lajittelu rentouttavana.
Mikäli siihen liittyviä rasituksia ja riesoja saataisiin pienennettyä,
voitaisiin saada aikaan ”hyvä draivi”, joka edesauttaisi lajittelua.
Kokkosen esityksessä on helppo nähdä yhtymäkohtia myös
ruokahävikkiin. Yhtäältä myös ruokaan, sen turvalliseen kuluttamiseen ja ennen
kaikkea säilyttämiseen liittyy paljon epätietoisuutta, ja joskus keskenään
ristiriitaistakin informaatiota aiheesta on saatavissa monesta eri lähteestä.
Toisaalta ruokahävikin syntymiseen ja sen ehkäisemiseen voivat vaikuttaa niin
yksittäiset kuluttajat (esimerkiksi ruokaostos- tai ruoanlaittokäytäntöjään
muuttamalla) kuin ruokajärjestelmän muutkin toimijat, mistä hyvä esimerkki on
vaikkapa eräpäivänsä ohittaneiden ruokatavaroiden lahjoittamiseen liittyvä
lainsäädäntö. Samoin asenne- ja motivaatiokysymykset ovat merkittävässä osassa
ruokahävikin kohdalla – miten saada kuluttajille ja muille ruokaketjun
toimijoille aikaan ”hyvä draivi”, innostus ja kiinnostus ruokahävikin
vähentämiseen?
Työryhmän toisessa esityksessä Veera Kinnunen
käsitteli jätteitä ja uusia tapoja elää niiden kanssa kiinnostavan
tapausesimerkin avulla. Hän puhui ruokajätteen hapattamisesta, ”kompostoinnin
voodoosta”, joka perustuu fermentointiin ja onnistuu pienessä tilassa
ämpärissä, joten menetelmää voi hyödyntää vaikkapa kerrostaloasunnossa.
Tällainen kompostointiprosessi hapattamalla tuo jätteen lähelle hapattajaa:
Kinnunen esitti, että hapattajalle ruoantähteet eivät välttämättä enää
näyttäydy jonain, josta pitäisi päästä eroon, vaan päinvastoin niissä piilee
elollisuuden mahdollisuus, kun moninaiset mikrobit hapatusämpärissä alkavat
muuttaa ruokajätettä mullaksi.
Hapatusämpäri muodostaakin eräänlaisen mikroyhteisen,
joka kommunikoi hapattajan kanssa, ennen kaikkea hajun välityksellä.
Ruokajätettä hapattavat mikrobit tuottavat hapatusprosessin sujuessa mietoa,
kuulemma hieman suolakurkkumaista hajua, joka kertoo hapattajalle kaiken olevan
kunnossa. Kinnusen mukaan kompostoiminen hapattamalla mahdollistaa myös
loputtoman määrän kokeiluja, itse tekemistä ja ratkaisujen kehittelyä, kuten
hapatusämpäreiden nikkaroimisen itse tai erilaisten maitohappobakteerien
kokeilemisen parhaan mullan aikaansaamiseksi.
Kinnunen viittasikin hapattamiseen
jätekapinallisuutena, jossa uudenlaisten jätekäytäntöjen avulla tulee
mahdolliseksi ottaa jäte itse haltuun sekä kehitellä uudenlaisia yhteiselon
muotoja. Tällainen jätteen haltuunotto voisi synnyttää Kinnusen mukaan uudenlaista
materiasuhdetta, jossa painopiste olisi ennemminkin jätteen kohtaamisessa ja
tunnistamisessa sen ulossulkemisen sijasta. Hapatusämpäri keittiössä saa
hapattajan antautumaan vuorovaikutukseen jätteen ja kompostimullan kanssa, mikä
voi myös johtaa jätesuhteen muuttumiseen. Kinnunen viittasi Jane Bennettin
ajatuksiin materian lumouksesta esittäessään, että kompostointi hapattamalla
voidaan nähdä eräänlaisena ihmeenä, jossa jokainen jäteämpäri on kokeilun ja
sattuman tulos. Kinnunen myös korosti, että tämä on hyvin erilainen
lähestymistapa kuin jätetaakasta saarnaaminen, mikä kytkeekin hänen esitystään
jossain mielessä myös Kokkosen ajatuksiin lajittelusta rentouttavana ja
mukavana toimintana. Toisaalta Kinnunen myös huomautti, että tämänkaltainen
kompostointi ei ole mahdollista kaikille, sillä se toimii vain pienessä
mittakaavassa ja vaatii paljon omistautumista sekä aikaa.
Esityksensä loppupuolella Kinnunen toi esiin kiehtovan
ajatuksen siitä, että hapattamalla kompostoiminen myös liudentaa luonnon ja
ihmisyyden välillä tiukasti ylläpidettyä rajaa: ihminenkin voidaan nähdä
mikrobiyhdyskuntana, samoin kuin jäte – ja molemmista on tärkeää pitää huolta.
Kinnusen esitys avasi mielestäni hyvin tärkeitä
näkökulmia materian – olipa se sitten hävikkiruokaa tai jätteitä – kanssa
olemiseen: sen sijaan että suhde niihin muodostuu ulossulkemisen ja häpeän
merkeissä, suhteita on mahdollista hahmottaa myös huolenpidon, ihmetyksen ja
ylipäänsä avoimen vuorovaikutuksen ulottuvuuksilla.
Tähän päättyy Sosiologipäivät-reportaasin ensimmäinen
osa. Seuraavassa osassa sukelletaan vielä syvemmälle jätteiden maailmaan:
yhdyskuntajätteen kiertoon sekä jätteiden ja arvon jännitteisiin suhteisiin.
- Outi
